Huolia ja murheita vai välittämistä ja onnea?

Tässä olen nyt pian kuukauden ollut kotona, ensin kolme viikkoa työttömänä ja viime perjantaista lähtien äitiyslomalla. Ensimmäiset kolme viikkoa menivät hyvin lukuunottamatta yhtä säikäytystä ja sairaalassa käyntiä.

Nyt elämä kuitenkin tuppaa yllättämään monin tavoin. Saimme toki keittiöremontin käyttökuntoon, mutta sitten eteisestä löytyikin kattorakenteiden puutteista johtuvaa kosteutta. Tulemme siis myös vauvaperheenä elämään remontin keskellä, sillä lattiat ovat vielä asentamatta ja eteisen kattoa koristaa repaileinen paperi, jossa on märkä läntti. 

Onneksi kuitenkin kaikki lapseen liittyvä on lähestulkoon valmiina, sairaalakassi pakattu ja peti pedattu. Ennen kun pieni prinssimme saapuu, on vain asennoiduttava siihen että jonakin päivänä meidän on vain lähdettävä hetkeksi remontin alta, jotta vauva ei kärsisi remonttipölystä ja ennen kaikkea minun stressistäni. 

Nyt kirjoitan tätä hieman hämmentyneenä, sillä kehoni viestii vuorotellen kaiken olevan kunnossa ja vuorotellen taas olen lähdössä sairaalaan ihmettelemään mikä on vikana. Supistelee, sattuu ja olen vain pihalla. Ahdistusta ja ihmetystä lisäävät koiramme, jotka tuppaavat näyttämään huolestuneilta ja seuraavat minua paikasta toiseen aina supistusten palatessa. Omituisinta oli viime yönä, kun heräsin ensin supistukseen ja sen perään vieressäni törötti koira tuijottamassa. :/ 

Päivät kuluvat hitaasti, mutta otan tämän nyt täysin valmistautumisena siihen kun minun aikani ja uneni on kortilla. Olen siis neulonut, katsonut tv:tä ja verkostoitunut foorumilla. Pyrkimyksenä olisi vielä nähdä paikallisia tulevia äitejä; viimeksi kun makasin anturit vatsalla synnytysosastolla sinä päivänä kun meidän oli määrä nähdä. Katsotaan, odotan enemmän prinssimme kanssa tulevia hetkiä kuin huolehdin siitä että juuri nyt joudun perumaan paljon menojani. Ne, jotka minulle ovat oikeita ystäviä, ymmärtävät kyllä.

<3 K