Niin syntyi pieni ihme 25.2.2016

!!VAROITUS! Tämä on synnytyskertomus!!

Jospa nyt viimein olisi voimia kirjoittaa tämä kertomus. Loppua kohden ehkä selviää, miksi tässä on kestänyt näin pitkään.

Aloin saada aamuyöllä 24.2. voimakkaita supistuksia, jonka lisäksi vatsaani kramppasi jokaisen supistuksen yhteydessä. Tuntui, kuin olisin yhtäkkiä kärsinyt kovista menkkakivuista, eikä mikään tuntunut auttavan. Otin Panadolia, käytettiin TENSiä ja haudoin selkää & vatsaa lämpöpussilla. Ei apua, nytkö se alkaa? Miehen oli mentävä tietenkin 7:ksi töihin, joten jäin vielä kotiin kuuntelemaan vointia; olinhan käynyt synnärillä jo kolmesti ja hävettäisi mennä sinne taas turhaan. Klo 11 olinkin sitten jo kirjautunut synnytysosastolle ja pääsin suoraan hengittelemään ilokaasua. Tässä vaiheessa kaulaa ei ollut enää jäljellä kuin vähän ja kohdunsuukin oli auennut 3cm:iin.

Synnärille mentyäni olin n. 3 tunnin ajan hengitellyt ilokaasua kipuihin, kunnes kätilö kävi tekemässä sisätutkimuksen uudelleen. Edelleen tilanne oli sama, joten siirryin sitten ammeeseen pariksi tunniksi. Kivut eivät tuntuneet menevän mihinkään ja aloin olla aika kypsä tilanteeseen. 

Siirryin synnytyssalista tarkkailuhuoneeseen, jossa minulle pistettiin Oxanestiä. Arvasin jo tässä vaiheessa, että olin tullut osastolle päivää liian aikaisin. Illalla mieheni tuli seurakseni synnärille. Kävelimme sairaalan käytäviä ympäriinsä. Ainoastaan supistuksenomaiset jomotukset olivat enää mukana, Oxanest oli tainnut taannuttaa synnytystä eikä se näin ollen päässytkään käynnistymään kunnolla vielä 24.2. Kävin istumassa pallon päällä suihkussa 4 kertaa kätilön luvalla, mutta sain aikaan vain törkeän jomotuksen iskiaksessa.

Yö tarkkailuhuoneessa meni huonosti. En saanut nukuttua puolta tuntia pidempään ja neljän tunnin välein sain lisää Oxanestiä Panadolin kera. Kunnes klo 4.00 sanoin, että nyt en halua enää piikkiä mihinkään ennen kuin oikeasti jotain alkaa tapahtua. Oxanest ei nimittäin enää tehonnut. Pääsin silloin takaisin synnytyssaliin, jossa ilokaasulla jatkettiin kivunlievitystä. Klo 8.45 olin avautunut 5 cm:iin, jolloin lääkäri puhkaisi kalvot. Olin ensimmäinen jonka luokse hän kierrolla ehti, joten sain siten lääkärin avun heti kun se oli mahdollista. Ja siitäpä sitten mentiinkin ryminällä eteenpäin. Hurjat supistukset alkoivat klo 9.20, jolloin päädyttiin Epiduraaliin. Klo 9.45 kivut helpottuivat ja mies tuli mukaan. Joskus 11 maissa hän kävi syömässä ja sen jälkeen alkoikin ponnistaminen.

Ponnistusvaihe itsessään oli minusta erittäin helppo kokemus, koska tunsin että kehoni osaa tehdä mitä vaaditaan. Kaikenkaikkiaan ponnistaminen kestikin sitten lopulta alle 30min.

Luulin, että saisin ihanan palkintoni rinnalle siitä kaikesta kivusta, mutta meidän kohdalla kävikin niin, että vauva oli syntyessään täysin valkoinen, eikä päästänyt inahdustakaan. Siinä kätilö välittömästi heitti poikamme niskaan kylmää vettä, eikä ääntä vieläkään lähtenyt. Toinen kätilö leikkasi pojalta napanuoran ja poika vietiin juosten virkistelyhuoneeseen. Mies lähti aika pian perässä. Pian sainkin kuulla, että pojalla oli kiertynyt napanuora ylävartalon ympäri, ja hän oli siinä rytäkässä hengittänyt lapsivettä. Tuloksena sitten päädyttiin antamaan 70% lisähappea vartin ajan ja poika otettiin lastenosastolle vuorokaudeksi tarkkailuun. Onneksi poika tokeni heti lisähappea saatuaan, eikä lastenosaston tarkkailussakaan enää tullut uusia yllätyksiä. Olin kuitenkin onnellinen, että jokaisesta käänteestä käytiin kertomassa ja miehenikin pääsi kertomaan että kaikki on hyvin. Sain viedä vielä illalla minimaalisen määrän maitoa vauvalle, mikä varmaankin helpotti asian käsittelemistä; kukaan ei vienyt poikaa pois vaan auttoi nimenomaan elämässä eteenpäin.

Päivät synnytyksen jälkeen olivat raskaita, kun lastenosaston antama lisämaidon määrä oli varmaan 100-kertainen omaan tuotantooni nähden. Siitä huolimatta kuuntelin vauvan itkut ja vatsanväänteet varmin ja rakastavin ottein, koska hän on minusta riippuvainen. Apua pyysin heti kun tarvitsin ja hyväksyin tosiasian, että muutamaan päivään emme pois pääsisi. 

Ma 29.2. pääsimme kuitenkin kotiin ja siitä eteenpäin kaikki on ollut helpompaa.

<3 K

Ja eihän tätä itkemättä saanut kirjoitettua.